Lippu korkealla (3)

Erkki Juvonen, joulukuu 2000

20-vuotistaipaleen huippuhetkiä konferenssimaailmassa (3)

Vuoden 1991 lähestyessä loppuaan olivat Leningradin APL92 konferenssin valmistelut varsin hyvässä järjestyksessä. Kaikki asiaan sitoutuneet osapuolet tiesivät, mitä heiltä odotettiin. Ulospäin oli näkyvissä ennen kaikkea "Call for Papers", jossa kerrottiin aikataulutiedot, osoitteet ja toimihenkilöiden nimet. Samaan aikaan tapahtui muitakin merkittäviä - myös konferenssin tulevaisuuteen vaikuttavia - asioita. Dramaattisin niistä oli Neuvostoliiton hajoaminen ja pirstoutuminen useiksi pienemmiksi enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Konferenssiorganisaation kannalta ei kuitenkaan suurta muutosta tapahtunut. Kaikki meille tärkeät toiminnot jäivät Venäjän federaation toimialueelle. Erityisesti oli tärkeää, että Moskovan ja Leningradin alueilla Neuvostoliiton tiedeakatemian tehtävät siirtyivät Venäjän tiedeakatemian nimiin. Leningradin kaupungin nimi palautettiin alkuperäiseksi St. Peterburgiksi, suomeksi Pietariksi.

Tämän maailmanhistorian suurimpiin käännekohtiin luettavan tapahtuman ohella tapahtui samanaikaisesti pienessä Suomessa erään yksittäisen ihmisen kohdalla miljoona kertaa pienempi muutos, joka kuitenkin APL92:lle oli painoarvoltaan verrattavissa noihin historiallisiin tapahtumiin. Minä olin saanut työnantajaltani IBM:ltä tarjouksen siirtyä varhaiseläkkeelle. Tähän tarjoukseen piti vastata vuoden loppuun mennessä. Neuvoteltuani työnantajan kanssa pääsimme sopimukseen siitä että saan pitää käytössäni kaikki konferenssitehtävien hoitoon tarvittavat välineet, työhuoneen, viestiyhteydet, kopiointipalvelut jne. seuraavan elokuun loppuun saakka. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Suomen IBM luovutti APL92:n käyttöön täydellisesti varustetun konferenssitoimiston, ja minä siirryin toimiston kokopäivätoimiseksi hoitajaksi. Tämän tuen rahallinen arvo oli varsin huomattava, mutta sen merkitys konferenssin valmistelujen toimivuudelle ei ole rahallisesti edes arvioitavissa.

Tammikuussa 1992 kokoontui Pietarissa, konferenssipaikaksi valitussa koulutuskeskuksessa, kansainvälinen, erittäin kokenut ja asiantunteva joukko, APL92 ohjelmatoimikunta, suunnittelemaan tulevan konferenssin ohjelmaa, valitsemaan esitelmät, suunnittelemaan viiden päivän aikataulut sekä päättämään konferenssin markkinoinnista ja tiedottamisesta. Mukana oli myös järjestelytoimikunta. Osittain nämä molemmat toimikunnat koostuivat samoista henkilöistä, joten tiedonkulku ja toimintojen synkronointi toimivat joustavasti.

Verrattuna minkä tahansa APL-konferenssin ohjelmatoimikunnan pääkokoukseen, tämä oli monessakin mielessä erikoinen. Eräiden osallistujien mielestä se oli kaaos, joidenkin mielestä katastrofi, mutta lopputulos kuitenkin oli ainakin tyydyttävä. Kun pidetään mielessä, että työn varsinainen tavoite oli onnistunut konferenssi, olivat kokouksen ongelmat toisarvoisia. Olin kutsunut ohjelmatoimikuntaan jäseniksi hyvin erilaisia ihmisiä, eri maista, erilaisen taustan ja kokemuksen omaavia, erilaisista intressipiireistä. Heillä kaikilla oli omat ennakkokäsityksensä ja odotuksensa kokoustyöskentelystä. Neuvostoliittolainen ryhmä, toimikunnan pääpuheenjohtaja akateemikko Ivannikov ja neljä muuta venäläistä tulivat täysin toisenlaisesta maailmasta ja olivat tottuneet aivan erilaiseen konferenssikulttuuriin kuin länsimaiset jäsenet. Amerikkalainen viiden hengen ryhmä oli taas kokeneita APL-konferenssien ja SIGAPL:n johtohenkilöitä. Lisäksi oli yksittäisiä jäseniä Euroopan eri maista. Kulttuurierojen vuoksi oli aivan ilmeistä, että "yhteinen kieli" sanan syvemmässä merkityksessä puuttui. Kaikki käyttivät kyllä englantia, mutta kukin ymmärsi viestit omalla tavallaan. Isännät olivat innostuneita näyttämään järjestelytaitojaan ja vieraanvaraisuuttaan, mikä saattoi tuntua menevän kokouksen pääasioiden ulkopuolelle. Eräs arka paikka olivat vieraiden tuomat lahjat, tai paremminkin avustukset venäläisille osanottajille, vaatteita, ruokatarvikkeita, kaikki hyödyllistä ja tervetullutta, mutta ne korostivat osanottajien eriarvoisuutta. Amerikkalaisten konferenssikokemus ja itsevarmuus vaikuttivat samaan suuntaan.

Olin ehdottomasti sitä mieltä, että tarkoitus ei ollut järjestää amerikkalainen konferenssi Venäjällä, vaan auttaa venäläisiä järjestämään yleisesti hyväksyttävät mitat täyttävä APL-konferenssi omassa maassaan parhaan osaamisensa näyttäen. Minä jouduin vastustamaan niitä, joilla oli varmat käsitykset siitä, miten näitä tilaisuuksia järjestetään. En uskaltanut tehdä sitä aktiivisesti ja näkyvästi, ettei kaikkein osaavin ja aktiivisin ryhmä olisi katkaissut keskusteluyhteyttä minuun. Venäläiset kylläkin tajusivat minun asenteeni, ja sain heidän sympatiansa puolelleni. Lähetettyjä esitelmäehdotuksia oli varsin vähän, ja hyväksytyksi tuli ainoastaan 33 esitelmää. Se oli mielestäni hyvä asia. Konferenssiohjelmaan tuli väljyyttä, koska sitä ei täytetty valmiilla esityksillä. Olin toivonut keskusteluyhteyttä idän ja lännen välille, ja toin esille n.s. "workshop"-idean. Työryhmä kokoontuisi pari-kolme kertaa keskustelemaan tietyn aiheen ympärille ja tekisi työstään raportin. Siinä syntyisi todellista henkilökohtaista keskusteluyhteyttä. Nyt tämä idea toteutuikin, kolme työryhmää tuli ohjelmaan.

Kolmantena kokouspäivänä työ puuroutui hedelmättömäksi puhumiseksi, ja näytti siltä, että puheenjohtajalla oli "pallo hukassa". Oikeastaan niin olikin, sillä venäläiset eivät pystyneet ottamaan aktiivisesti osaa keskusteluun. Minulla ei ollut halua eikä mahdollisuuttakaan ottaa johtoa diktaattorimaisesti käsiini. Esitelmät oli valittu, muut ohjelmakohdat, aikataulurungon rakentaminen, markkinointikysymykset yms. oli vielä käsiteltävä. Kokous hajaantui pienempiin suunnitteluryhmiin, jotka työstivät yksityiskohtia. Kokeneet konferenssi-ihmiset tekivät tehokasta ja hyvää työtä. Isännät olivat kuitenkin suunnitelleet kokouksen päätteeksi paremmanpuoleisen kaksipäiväisen juhlan Lomonosovissa, Pietarin ulkopuolella. Meidät majoitettiin tsaarinaikaiseen kartanoon, ja ensimmäisen päivän iltana meille oli järjestetty loistava ohjelmallinen illallinen - uudenvuoden vastaanottojuhla. Oli tammikuun kolmastoista päivä, ja ortodoksien käyttämän juliaanisen kalenterin mukaan kaikki kirkkopyhät ovat kaksi viikkoa myöhässä meidän ajanlaskustamme. Syötiin ja juotiin hyvin, pidettiin maljapuheita, Pakkasukko ja Lumiprinsessa ilmaantuivat juhliin tuoden kaikille lahjoja, tanssittiin, katsottiin ilotulitusta. Musiikista huolehti Pietarista saapunut trio ja kaksi oopperalaulajaa. Juhla jatkui pitkälle pikkutunneille asti. Seuraavana päivänä olimme kuitenkin urheasti viimeistelemässä kokouksen tehtäviä, ja sitä seuraavana päivänä kaikki matkustivat kotimaihinsa.

Seuraavat kuukaudet olivat työntäyteisiä, ja pientä jännitystä oli koko ajan. Niin monta asiaa oli hoidettava. Venäläinen toimeenpaneva osapuoli teki todella hyvää työtä. Käsitykseni mukaan siihen vaikutti kolme tärkeää seikkaa. Ensiksikin Venäjän tiedeakatemian vaikutusvalta, toiseksi käytettävissä olevat rahavarat, sillä dollari oli todella korkeassa kurssissa, ja kolmanneksi asialla olevien henkilöiden paneutuminen asiaan koko tarmollaan. He saivat toteuttaa ideoitaan hyvin vapaasti, he eivät olleet kenenkään renkejä. Mukava tilaisuus pieneen piristykseen ilmeni, kun Share Europe, IBM:n asiakasorganisaatio tarjosi meille tilaisuuden esiintyä kevätkokouksessaan Cannesissa APL:n ja Venäjän merkeissä. Andrei Kondrashev puhui APL:n asemasta Venäjällä ja minä esitin laajemman katsauksen Venäjän yhteistyömahdollisuuksiin esitelmäotsikolla "The Challenge Named Russia". Kutsujat kustansivat meidän matkamme.

Myös konferenssitoimisto Helsingissä eli korkeapaineen aikaa. Onneksi työnjaossa ei ollut ongelmia. Henkilökunta (1 h.) hoiti kaikki asiat täysin yksimielisenä. Esitelmäehdotukset tulivat eri puolilta maailmaa hyvinkin kirjavana massana, faksilla, sähköpostissa koodattuna eri formaateilla, tai poikkeuksellisesti jopa hyvinmuotoiltuna tekstinä. Ne piti monistaa neljänä kopiona ja jakaa lausunnonantajille. Myöhemmin lausunnot piti järjestää ohjelmatoimikunnan käsittelyä varten. Kokouksen jälkeen kaikille paperinsa lähettäneille ilmoitettiin kirjeitse joko hyväksymisestä ja jatkotoimenpiteistä tai sitten lohdutuksen sanoja kun "ansiokkaalle esitelmällenne ei valitettavasti löytynyt arvoistansa paikkaa ohjelmassa". Sain myös useita puhelinsoittoja henkilöiltä, jotka olivat epävarmoja uskaltaisivatko suunnitella konferenssimatkaa Venäjälle, olisiko se turvallista. Lopuksi kirjoitin rauhoittelukirjeen "to my APL friends", jossa vakuutin, että heistä tultaisiin pitämään hyvää huolta. Monistin sen 6000 kappaleena, ja se liitettiin kaikkiin kutsuihin. ACM oli myöntänyt konferenssivalmisteluihin lainaa 30.000 dollaria, mikä piti toimittaa Pietariin. Venäjän pankkitoiminta oli lapsenkengissä, ja kukaan järkevä ihminen ei uskaltanut antaa rahoja pankkien välitettäväksi, varsinkaan kun kukaan ei oikein tiennyt, mikä oli laillista ja mikä ei. Varojen siirto Helsingistä Pietariin järjestyi lopulta aidolla rahanpesutempulla erään sopimuskumppanin kautta, jolla oli vastaava ongelma rahansiirrossa päinvastaiseen suuntaan.

Kesäkuun alussa, kuukautta ennen konferenssin alkua, minulle soitti IBM:n toimitusjohtajan sihteeri ilmoittaen, että tämä haluaisi tavata minut luonaan. Sovimme ajan. Aprikoin, mitä asiaa hänellä voisi olla, olinko ehkä käyttänyt sponsorirahoja liian holtittomasti. Kun menin tj:n toimistoon, huomasin että pöydälle oli katettu kakkukahvit, mikä kevensi tunnelmaa mukavasti. Hän halusi kuulla miten valmistelut olivat edistyneet. Kerroin hänelle, että ongelmat oli pystytty ratkaisemaan ja tilanne näytti hyvältä. Sitten hän sanoi, että hänellä sensijaan on ongelma: hän halusi palkita minut hyvästä työstä IBM:n imagon kohottamiseksi Venäjällä, mutta hän ei ollut varma, oliko hänellä oikeutta antaa palkkio henkilölle, joka ei enää ollut IBM:n palveluksessa. Hän sanoi kuitenkin ottavansa riskin ja ojensi minulle "IBM Special Awardin" aivan mukavan shekin kera.

Pietarin kansainvälinen APL-konferenssi pidettiin heinäkuun 5 - 10 päivinä ydinvoimatekniikan instituutin koulutuskeskuksessa. Ulkomaisia osanottajia ja seuralaisia oli lähes 150, entisen Neuvostoliiton alueelta saman verran, yhteensä 300. Ulkomaisten osallistujien luotsaaminen Pietariin oli jo sinänsä ensimmäinen suuri haaste järjestäjille. Kaikki tarvitsivat viisumin, ja erityisesti useimmilla amerikkalaisilla ei ollut mitään käsitystä viisumibyrokratiasta. Heille oli kuitenkin lähetetty yksityiskohtaiset toimintaohjeet ja osallistumistodistukset, ja Venäjän ulkoministeriön kautta oli lähetystöille ilmoitettu, että viisumit myönnettäisiin automaattisesti. Vielä viime hetkessä ilmoittautuneetkin saivat pikavauhtia paperinsa kuntoon. Jokaisen tuli ilmoittaa miten ja milloin he saapuisivat Pietariin, ja jokaista oltiin vastassa lentokentällä tai asemalla. Vasta jälkeenpäin moni käsitti, kuinka hyvin heistä oli huolehdittu. Sunnuntaina ennen konferenssin alkua oli tutustumistilaisuus Shuvolovin palatsissa Pietarin keskustassa. Kehykset olivat upeat, vetäen vertoja parhaille konferenssibanketeille. Monet konferenssien kävijät ihmettelivätkin, kuinka järjestäjät olivat sijoittaneet hienoimman tilaisuuden heti alkajaisiksi. Seisovasta pöydästä ei puuttunut mitään, ei samppanjaa eikä kaviaaria, taustalla soitti kvartetti lempeää musiikkia. Muutama tervehdyspuhe pidettiin, mutta pääasia oli vanhojen ystävien tapaamisen riemu ja uusien tuttavuuksien solmiminen.

Konferenssin varsinainen ohjelma oli tavanomainen, paitsi että esitelmiä oli normaalia vähemmän, mutta uutuusformaattina ohjelmaan tuodut workshopit täyttivät hyvin tehtävänsä kannustamalla osallistujia yhteistyöhön ja keskusteluun. Venäläisillä oli takataskussaan joitakin todellisia shokkiyllätyksiä, esimerkiksi kun KGB:n salakirjoitusekspertti kertoi työstään. Jim Brown oli epävarma siitä, voisiko hän ollenkaan mennä sitä kuuntelemaan, koska hänen oli pitänyt USA:ssa allekirjoittaa vakuutus ettei hän keskustele kryptografiasta sanaakaan. Toinen suuri yllätys oli retki Kronstadtiin. Ulkomaalaiset osanottajat tajusivat vasta jälkeenpäin, miten sensaatiomainen tapahtuma se oli. Kronstadtin kaupunginjohtaja julisti puheessaan sen avoimeksi kaupungiksi. Kaupunki oli syntymästään saakka ollut luoksepääsemätön, suljettu linnoitus. Nyt APL92 väki otettiin vastaan torvisoitolla ja jälleen kerran syötettiin ja juotettiin perusteellisesti. Jännitin todella, mihin vilkas ja holtiton valokuvaaminen johtaisi, mutta pienintäkään huomautusta ei siitä tullut. Samana iltana jouduimme pienemmällä joukolla toteamaan myös erään amerikkalaisen atk-koulutusprojektin yrityksen epäonnistumisen. Kronstadtin keskikouluun nro 25 toimitetut kymmenen PS/2-mikroa olivat seisoneet siellä puoli vuotta käyttämättöminä. Vierailun jälkeen päätimme konferenssin puitteissa käynnistää projektin uudelleen APL:n voimalla. Tanskalainen APL-veteraani Per Gjerlöv ja tämän kirjoittaja kävivät syksyllä pitämässä APL-kursseja Pietarin alueen opettajille. Muutamista oppilaista on kuultu myöhemminkin.

Venäläiset osasivat ottaa konferenssista täyden hyödyn. He olivat järjestäneet sen jatkoksi laivaseminaarin aiheena tietokoneen käyttö opetuksessa. Mukaan oli kutsuttu kolmisenkymmentä ulkomaista APL-henkilöä ja 170 venäläistä matematiikan ja tietotekniikan opettajaa. Nelipäiväisen Laatokalle ja Ääniselle suuntautuneen matkan aikana lämmitettiin kansainvälisiä suhteita jopa erittäin hyvällä menestyksellä ja yllättävällä alueella.

APL92 konferenssi oli epäilemättä ja tunnustetusti suuri menestys hyvin hoidettujen järjestelyjen ja loistokkaiden erikoistilaisuuksien ansiosta. Siitä tuli, niinkuin olin jo julkistamistilaisuudessa ennustanut, "oikea legenda". Se oli menestys myös seurannaisvaikutustensa, "satonsa" puolesta. Venäläiset APListit ovat sen jälkeen varsin merkittävästi olleet esillä niiden kontaktien ansiosta, joita konferenssin yhteydessä luotiin. FinnAPL sai osansa tästä menestyksestä , olihan se dokumentoitu yhtenä konferenssin järjestäjistä. On kylläkin todettava, että suomalaisten järjestelypanos oli yhden henkilön varassa ja osanotto konferenssiin oli odotettua vaisumpaa. Minulle se oli upea päätös APL:n parissa tekemälleni pitkälle aktiiviuralle. Kahdeksan vuotta myöhemmin esitin Berliinin APL2000 konferenssissa raportin siitä, miten kaikki oikein kävikään ("Making of a Conference: APL92, St.Peterburg, Russia").